sunnuntai 29. syyskuuta 2019

Syyshommia

"Minä pirän kiinni. Et sä putoa."

Hymyilin ukille, mutta en vastannut mitään. En minä putoamista pelännyt. Tiesin muutenkin, että hän pitäisi kiinni, eikä maahan ollut edes pitkä matka. Kun kiipesin tallin ulkoseinään nojaaville tikkaille, ukki niiskaisi vähän ja yskäisi sitten vaimeasti. Niin hän tapasi tehdä. Ekku sanoi, että kun hän oli vielä pieni, ukin pieni yskäisy oli usein varsinainen yskänkohtaus. Nyt, kun ukki ei ollut polttanut tupakkaa enää melkein pariinkymmeneen vuoteen, yskänkohtauksiakaan ei kuulemma ollut enää.

Lehtimössö rännissä oli kylmää, märkää ja pohjastaan jo vähän maatunutta. Se oli ollut siellä aika kauan, kun ei ollut kuulemma ollut ketään tyhjäämässä. Se mäskähteli mossahtavasti maahan, eikä levinnyt tuulen mukana minnekään. Kun olin siivonnut kaiken mihin siitä kohdasta ylsin, kapusin alas. Kuului niiskahdus ja yskähdys, mutta ukin iso koura piteli edelleen tikkaiden reunasta kiinni niin etteivät askelmat päässeet edes tutisemaan kun kiipesin.

"Oliko siellä sammalta kuinka? Poika?"
"Oli siellä vähän."
"Sanonpahan vain, jotta se pitää uusia ens kesänä se katto. Ekku sanoo, jotta--"
"Niin se oli sitä mieltä että kyllä se vielä välttää--"
"Mutta ei ne naiset semmosista ymmärrä. No niin. Kiipeepä taas, poika. Mä pirän kii."

Ukki oli pitänyt talosta, tallista ja pihasta hyvää huolta. Kukkapenkeissä rikkaruohot olivat saaneet enemmän valtaa joka vuosi ja rännit olivat ehkä täynnä lehtiä, mutta missään nurkassa ei ollut hämähäkinseittejä tai pölyä, ja nurmikkokin oli ollut tasaiseksi ajettu jo tullessamme. Ekku sanoi, ettei ukki myöntänyt tarvitsevansa apua, eikä sitä saanut hänelle tyrkyttää. Olin totellut Ekun komentoa. Sinäkin aamuna olin ajautunut tyhjäämään rännejä, kun olin vettä kantaessamme sitä muuten vain ehdottanut tekeväni. Ukki oli ollut sitä mieltä, että en minä yksin pärjää, ja sanonut tulevansa auttamaan.

Ukki tekikin enemmän kuin minä. Remontoimme talliin karsinoita, jotta Matti ja Omppu saisivat tulla sisään asumaan talveksi. Jaksoin kantaa sisään vain pari kakkosnelosta kerrallaan ukin peräkärrystä, kun hän vei viittä tai kuuttakin. Ukki ei koskaan huomautellut siitä. Sanoi vain, että käypä poika napsauttamassa kompura päälle, niin ryhdytään rakennushommiin. Kuitenkin minä olin se, joka kiipeili heinähommissa paalipinojen päälle, vaikka ukki jaksoikin nostella paaleja paljon nopeammin.





Ekku oli sitä mieltä, että hevoset pärjäävät ulkona pienessä pakkasessa, koska onhan niillä sateen- ja tuulensuoja. Silti hän oli vaikuttanut ihan helpottuneelta edellisiltana, kun ukki oli sanonut, että kaksi karsinaa on maalausta vaille valmiit. Tai oikeastaan hän oli sanonut, että "Kai on tehny tallihin Matille ja Ossille pilttuhut", koska Kaiksi hän tapasi minua sanoa, ja Omppua Ossiksi. Ekku oli hymyillyt minulle silmilläänkin, vaikka olin koettanut kertoa, että ukki ne karsinat oli kyllä oikeastaan tehnyt.

"Jäiksä kattomaan auringonnousua sinne? Poika?"
"Ai -- eiku mä ajattelin että noi niin Matti ja Omppu, niin koska ne saa tulla sisälle yöksi?"
"Ei vielä. Mä ostin maalit. Tänään maalataan ja sitte ne saa kuivaa."
"Okei."
"On sitte kaks karsinaa valamihina talaveksi. Mutta kun noita lautoja kumminki on..."
"Niin tehdäänkö kolmas?"
"Ajattele isommin, poika! Mä sanoosin jotta sinne menis kuus karsinaa!"
"Aioksä ottaa hevosia lisää?"
"En. Kun mut tästä vaivaastaloohin vierään niin se nostaas taloon hintaa."

Rännien tyhjennyksessä meni kauemmin kuin olin luullut. Talli oli kuitenkin aika suuri, ja varsinkin sen takapuolella maa niin pehmeää, että tikkaat upposivat siihen ja niitä sai kiskoa tosissaan irti. Lopulta se oli kuitenkin tehty. Ukki niiskaisi ensin hieman ja yskäisi sitten pienesti. Hän sanoi, että kuules poika: nyt mennään herättämään se Ekku yöuniltaan ja laitetaan se perunoita ja maitoa ostamaan sillä aikaa, kun maalataan kaksi valmista karsinaa.

tiistai 24. syyskuuta 2019

"Hippa!"

"Ekku, odota!" Chai huusi. Hänen äänestään kuuli naurun. Vilkaisin taakseni.
"Älä ny, Omppu on laiska! Ota kiinni" nauroin takaisin. Istuin ravin keinuvaa vauhtia. Meillä oli hippaleikki menossa. 

Tilalla ei ole varsinaista kentää, joten olimme tulleet Ompun kanssa Heikki-naapurin pellon reunalle ratsastamaan. En ollu saanut treeniä edes alkuun, kun Chai jo oli kävellyt paikalle kädet taskuissa. Hän oli jäänyt katselemaan, kuinka yritin saada oria keskittymään edes hetken verran. Olin yrittänyt väistöjä, asettamista ja vaikka mitä, mutta kentän puuttuminen häiritsi liikaa. Niinpä olin kerännyt ohjat ja huutanut 'hippa'.

Osiris c,juuripersilja

"Tää on ihan epäreilu hippa!" Chai huusi. Minusta tuntui, että hän jaksoi juosta iäisyyden. Katsomatta taakse, nostin orilla laukan ja käänsin ympäri. Ompun harja heilui mennessä ja hevonen innostui. Laukkasimme Chain ohi, käännyimme ja palasimme Chain viereen. Laskin käynnin ravin kautta. Chai oli jäänyt katselemaan mitä teimme, mutta näki heti tilaisuuden etumatkaan. Hän räjähti matkaan. Painoin pohkeet orin kylkiin.

Chai oli jaksanut juosta koko matkan kotiin, ja voittanutkin. Tietysti olin antanut hänen voittaa; ravasimme Osiriksen kanssa vain hänen takanaan. Nyt poika puuskutti tallin ovea vasten. 
"Sä voitit, jeee! Saat mennä keittää kahvit palkinnoks. Mä käyn viemässä tän takasi tarhaan."
"Mä tuun kans" Chai sanoi ja työnsi painonsa takaisin jaloilleen. Päästin ohjista irti ja annoin Chain taluttaa minut pihan poikki, Osiriksen kulkiessa pää alhaalla.

"Tää on tosi reilu hippa. Joskus uudestaan" sanoin.
"Joo, jos mä saan edes pyörän!"
"No mitä, mitä sä muka sillä tekisit?" nauroin. Chaikin nauroi ja avasi portin. Osiris käveli sisään ja minä laskeuduin alas. Riisuin nopeasti satulavyön ja suitset orin päältä, jotta tämä pääsisi menemään.
"Nyt sitä kahvia. Tulee kohta kiukku kuules" sanoin ja kävelin satula sylissäni takakenossa ulos tarhasta. 
"Joo, mennää vaa. Mä haluun teetä ja sä oot vähän pelottava kiukkusena." Chai sulki portin takanani.
"Ai vähän vaan!"
"Joo'o!"

sunnuntai 8. syyskuuta 2019

Mä olen onnellinen täällä, mäa!

"Jittramas Meesang."

Äidin vastauksesta kuului suomalainen aksentti. A-äänne oli avoimempi, kun hän puhui suomalaisille. Soitin Ekun puhelimesta, joten hän vastasi kuin vieraalle.

"Sawat-dee khrap. Chai soittaa."
"Nitthan!"

Ääni kuulosti oikeasti ilahtuneelta. Niiskaisin ja pitelin oikealla kädellä kiinni haan aidasta. Päivä oli aurinkoinen ja kaunis, mutta syksyn tulo tuntui jo. Tuvassa oli viileää, koska lämpöjä ei ollut vielä kytketty päälle, ja koska en lämmennyt muualla kuin suihkussa, ulkonakin oli pieni hyty aina kun en tehnyt töitä. Omppu tuijotti pää ylhäällä metsänreunaa.



"Miten khun Markus voi?"
"En tiedä. Me -- tai siis mä muutin pois sen kodista."
"Ai. Teidän loman jälkeenkö? Miksi? Markus oli hyvä poika, hyvä kämppis."
"Meidän piti... Me ollaan vähän aikaa maalla."
"Sinä ja ai Sunstra?"
"Niin. Ekku. Niin."

Seurasi pitkä hiljaisuus. Äiti sulatteli tietoja. Pidimme yhteyttä Skypellä, mutta lomamatkan jälkeen se oli jäänyt. Äidin kanssa ei ollut helppoa puhua, eikä edes eniten siksi, että hän halusi minun käyttävän minulle vierasta thain kieltä. Minä rakastan äitiä, mutta häntä on paras rakastaa vähän matkan päästä.

"Oletko sä onnellinen siellä, phii?"

Äidin kysymys yllätti minut täysin. Auoin hetken suutani vastaamatta mitään. Olin varma, että olin ymmärtänyt kysymyksen väärin. Mutta ei. Niin äiti oli kysynyt. Katselin, miten Omppu laukkasi haassa niin että nurmikkotolloja irtosi sen kavioiden voimasta. Kyllä minä vastauksen kysymykseen tiesin, mutta äiti ei olisi tyytyväinen siihen. Silti päätin puhua totta.


"Olen."

Kuulin miten äiti hengitti ponnekkaasti hieman kyömyn nenänsä kautta sisään. Hän olisi halunnut minusta lääkärin tai lakimiehen. Unelma-ammattini oli näyttelijä, ja nimen omaan teatteriin eikä elokuviin. Jo se oli ollut äidin mielestä hirvittävän huono idea. Uskoin vakaasti, että Ievannevalle muuttaminen oli hänestä vielä kauheampi vaihtoehto. Ekkukaan ei täyttänyt hänen unelmaminiänsä kriteereitä. Minun olisi kuulunut jo olla naimisissa, ja vaimoni olisi pitänyt olla Busarakham, vaalea ja kaunis tyttö, jolla oli sileä iho, erinomaiset käytöstavat eikä mitään yhteistä kieltä minun kanssani, ja jota en ollut koskaan tavannut. Äiti oli vähän lientynyt Ekkua kohtaan lomareissumme aikoihin, ja hänestä Ekun lähteminen mukaan Australiaan oli ollut hyvä idea. Ievannevalle muutto kuitenkin olisi viimeinen niitti.

"Ihanaa", äiti kuiskasi, enkä saanut selvää, oliko se vilpitön vai sarkastinen lausahdus.
Taustalta kuului "nong nong nong nong!"
"Sun pikkuveli haluaa puhua", äiti sanoi lempeästi, ja pian puhelimen toisesta päästä kuului pikkusiskoni hysteerisen iloinen ääni. Ainakin Yen ratkeaisi riemusta, kun kertoisin asuvani ihan oikealla hevostallilla, jossa on peräti kaksi hevosta.
"Ai-Chaaaaai, päivää Chaaai, arvaa, iskä talutti mua maastossa yhdellä ponilla--"

Kuvat: Pixabay

sunnuntai 1. syyskuuta 2019

Muistojen laatikko

#Ekkukertoo

"Täällä on joku rippikuva!" Chai hihkaisi ja nosti vanhan valokuvan laatikosta.  Ukki oli nostanut laatikon esille kätköstään ja kävimme nyt yhdessä muistoja läpi.
"Se on Ekku sun äiti. Viistoista kesäsenä nuorena tyttönä" Ukki sanoi vilkaistuaan Chain näyttämää kuvaa. Ojensin käteni poikaa kohti, joka laski siihen äitini kuvan. En ollut ikinä nähnyt äitiä niin nuorena. Kuvan tytöllä oli hiukset letitetty kiertämään päätä ja tyttö seisoi suoraan kameraan.
"Äiti näyttää onnelliselta." Hymy tarttui minuunkin, kun katselin äidin nauravan. "Toi mekko on kans hieno."
"Täällä on kans pyyhe! Kato tätä Ekku, tän sun isäs ja äitis osti mulle joskus joululahjaks." Ukki käänsi katseensa heti Chaihin. "Tai siis, joulupukki toi sen. Tontut teki?" Hän kysyi minulta. Lämmin tunne valtasi mahani kun vastasin Chain olevan jo iso poika.
"Noni hyvä, sit ei tapahtunu peruuttamatonta. Mut kato ny" ukki sanoi ja ojensi valkoista myttyä minulle. Valkoisen seurana oli punaiset reunat ja kuva keskellä haukottelevasta naisesta. Kun levitin pyyhkeen ja luin sen tekstin, nauruni repesi.
"Tää on loistava! Pakko laittaa kuva Nellylle. Kato ny Chai!" hihkuin naurun välistä. Laskin pyyhkeen maahan maton päälle ja nappasin salamalla kuvan.


"Kato mitä löyty Ukin varastoista!" Ekku Nellylle 1.9.2019

"Mikä tää on?" Chai kysyi ja nosti laatikosta vanhan leluauton.
"Se on minun ensimmäinen autoni. Isä osti sen kun olin viisi. Sillä on kuule leikitty ja sitä on rakastettu..." Ukki selitti. Minä uppouduin takaisin äitini valokuvaan. Valkoinen mekko päällään äiti oli todella kaunis. Hänellä oli samanlaiset silmät kuin minulla, mutta hiukset olivat ohuemmat. Minusta oli outoa ajatella, että äiti oli ollut olemassa. Minä en ollut nähnyt häntä ikinä, mutta Ukki tiesi tasan tarkkaan äidin. Hän muisti äidin laulun, äänen ja askelten kopinan. Hän muisti jopa äidin lempivirren. Minä en tiennyt hänestä mitään, mitä Ukki tai isä ei ollut kertonut. Mummin minä muistan, mutta äitiä en. Omalla tavallaan se tuntuu surulliselta, mutta toisaalta se on vähän 'mjeh'-asia. Sellainen, jolle kohautetaan olkapäitä, kuten esimerkiksi jos maito on loppu tai Nasu sai vahingossa tupla-aamupalan. 'Mjeh', ei sillä niin väliä -tyyppinen asia. Mutta Ukille se on täysin eri juttu. Sujautin valokuvan taskuuni ja palasin takaisin miehien pariin.

"Onko toi Mummin reseptikirja! Mäkin haluun nähdä" sanoin ja osoitin Ukin kädessä olevaa pientä, punaista ja kovakantista kirjaa.

maanantai 26. elokuuta 2019

Uusi elämä

Chai kertoo...

Ukista tuli nopeasti minullekin ukki. Vaikka kuinka varhain heräsin Ekun viereltä ja menin alakertaan aamupalalle arkikauluspaitaa ylleni kiskoen, ukki oli aina jo hereillä. Kahvi oli pannussa. Joskus hän istui pöydän ääressä edessään ruisleipää, lasi maitoa ja Ilkka-lehti. Joskus taas pöydällä oli Ilkan seurana vain murusia ja lappu, jossa luki jotain tällaista:



Ukki sanoi minua Pojaksi, eikä se ollut mikään loukkaus. Ekku mumisi joskus illalla, että tapasin seurata ukkia niin kuin koiranpentu, mutta minkäs teet? Hän oli paljon liikkeessä. Hevosille piti kantaa vettä, karsinat täytyi siivota, oli käytävä kaupassa ja niin edelleen. Hukkasuo oli maalaisin ja hevospitoisin paikka, jossa olin asunut. En ollut ajatellut, että omakotitalon ja etenkin hevosten pitäminen vaati niin paljon työtä. Ja mitä lähemmäs syksy hiipi, sitä enemmän työt lisääntyivät. Joskus ukki nälväisi, että ei se kaupunkilaispoika ole tainnut tällaiseen tottua, ei se tällaista kestä. Enkä minä ollutkaan tottunut, mutta hyvin minä kestin.

Kun olin syönyt, tapasin mennä talliin. Minä siivosin karsinat, sillä sen minä osasin. Sitten kannoin sangoilla vettä hevosille. Vesihana oli talon seinässä. Pidin Matista heti enemmän kuin Ompusta, vaikka sitä en ikinä Ekulle sanoisikaan. Musta hevonen on aina paha enne. Sitä paitsi Matista tuli ihan entinen hoitohevoseni Mini mieleen, ja se vasta oli hyvä hevonen, vaikka olikin musta.

Vedet kannettuani uusi hommani oli pitää tulta pannuhuoneessa nyt kun ilmat alkoivat kylmetä. Vielä tulen sammuminen ei olisi vakava asia. Jos se sammuisi talvella, vesiputket jäätyisivät ja räjähtäisivät. Nyt tulen tehtävä oli lähinnä pitää saunan ja suihkun lattiat lämpöisinä, sillä ukin koti lämpesi kiertävällä vedellä.

Uusi elämäni ei ollut rankkaa. Eniten kaipasin Markusta ja teatteria, mutta muuten päätös jäädä toistaiseksi ukin luokse ei ollut vaikea. Kiinnitin Nasun remmillä kuistin pieleen, ettei se lähtisi minun ja ukin perään kun ajaisimme kauppaan. Ukin peruuttaessa pihasta katsoin levollisena auringossa torkkuvaa koiraa. Sen pää lepäsi sen tassujen varassa. Tunsin itseni taas täysjärkiseksi jätettyäni taakseni tilanteen, johon olin itseni Hukkasuolla ajanut.

sunnuntai 25. elokuuta 2019

Lomalla vai kotona?

"Ukki on kaatunu. Meijän on ihan pakko mennä sinne", olin sanonut Chaille kaksi viikkoa sitten. Olin pakannut autoni ja ajanut koko matkan Etelä-Pohjanmaalle ukin luokse. Miesparka oli horjahtanut ja pudonnut tikkailta. Toiselta askelmalta, mutta silti. Vanhusten luut ovat tunnetusti heikkoja. Ukki oli soittanut minulle ja valitellut kättään, ja minä olin soittanut ambulanssin. Ambulanssi oli tullut ja todennut, ettei käsi ollut murtunut. Venähtänyt vain. Silti olimme jo Chain kanssa lähteneet matkaan ja olimme jo puolen tunnin ajomatkan päässä Kinnasen tilalta.

Nyt, kaksi viikkoa myöhemmin, istuin aurinkotuolissa ja katselin kuinka minun kaupunkilaispoikaystävästäni oli muuttunut maajussi. Hän oli pukenut hellehatun päähänsä ja kiipesi tikkaita korjaamaan ränniä työkaluvyö lanteillaan. Ukki piteli tikkaita ja lupasi napata pojan syliinsä, jos tämä tippuisi. Ukilla oli se sama virne, jonka olen nähnyt niin monta kertaa aiemmin. Kun olin pieni tyttö, teimme ukin kanssa kepposia mummille. Joka kerta hänellä oli tuo sama hymy. Ukilla oli se jo valokuva-albumin mustavalkoisissa lapsuuskuvissa. Ehkä se on se, mikä tekee ukista ukin.

Matti seuraa tarkkana ränninkorjausta.
Line: Marjahilla


"Ota lisää leipää poika että kasvat. Huomenna on iso päivä. Pitää tallin ikkuna korjata, se vetää", ukki sanoi suu täynnä perunaa ja työnsi leipäkoria lähemmäs Chaita. "Kyllä se on hyvää tämä oman maan peruna, eikö olekin?"
"Ukki, tää ei oo oman maan. Sä ostit tän naapurin Heikiltä", huomautin ja nostin maitolasin vanhalta ja kuluneelta pirtinpöydältä.

"Niin ostin, mutta melkein on oman maan. Ei oo kaupan hyllyltä haettu. Tiiätkö sinä kaupunkilaispoika mistä peruna tulee? Se tulee maasta. Mullan alta!" ukki nauroi. Tiesin että hän halusi vain vitsailla, mutta pelkäsin Chain pelästyvän vitsistä. Vaikka oli hän varmaan kahden viikon jälkeen jo tottunut...
"Mitä! Eikö ne vaan ilmestykään kaupan hyllylle?" poika lähti mukaan. Ukki vastasi siihen jotain, mutten viitsinyt kuunnella.

Olin jo monta päivää miettinyt ja punninnut vaihtoehtoja. Minä olin päättänyt mitä tekisin, mutta pelkäsin Chain reaktiota. Otsonmäen Ievanneva on niin kaukana Espoosta. Mutta asuihan Chai jo Hukkasuollakin. Hän oli vasta palannutkin lomamatkalta toiselta puolelta maapalloa.

"Ette te taida olla tottuneita tähän aurinkoon. Tai sen puutteeseen. Ootta molemmat niin ruskeita kun kävitte siellä! Näittekö kenguruita?" ukki kysyi ja heilutti perunan palasta haarukassaan. Minä laskin haarukan ja veitsen kädestäni ja tungin sormeni reisieni väliin. Nojasin kyyryssä lähemmäs pöytää ja katselin ruokalautastani sydän hakaten.
"Mitä jos muutettaisiin tänne?" Huh, pommi on tiputettu.
"Mitä sanoit? En saanut selvää kun suu on täynnä perunaa", ukki vastasi pöydän toiselta puolelta.
"Niin jos muutetaan tänne. Tai minä ainakin." Nostin katseeni Ukin silmiin. "Ja Osiris ja Nasukin. Et sä jaksa tilaa kumminkaan pyörittää. Koska viimeks Matti on päässy liikkeelle? Mä voisin auttaa sua ja leipoo vaikka leipää aam... Iltapalalle."
Chai katsoi minua hämillään. Hän ei varmasti tiennyt mitä ajatella. Ukki katsoi minua ensin melkein vihaisesti, sitten yllättyneesti, ja hymyili taas lopulta.
"En minä apua tarvitse, kyllä minä jaksan. Mutta olisi ihanaa saada iltapalalle aina tuoretta leipää!" hän vakuutteli.
"Mä voin mennä kesätöihin tohon Heikin pellolle, niin saadaan elantokin säilymään. Ja sä voisit..." En uskaltanut sanoa loppuun lausetta. Ukki ei lopettaisi työuraansa vaikka pyytäisin. "Chai," yritin varovasti. "Mitä mieltä sä oot? Sun ei tietenkää oo pakko mut mä aattelin ko toi ukki ei jaksa enää ni..."